Millaisia näköaloja sairauksille saamme, jos uskaltaudumme katsomaan yksilön sairautta oirehtimisena esimerkiksi perheen, koulun- tai työyhteisön ongelmiin? Jos nöyrrymmekin omasta kaikkitietäväisyydestämme ja suostumme hiljentymään ongelmien ratkaisemattomuuden ja elämän mysteerisyyden edessä, jossa emme voikaan pitää kaikkia sen lankoja käsissämme? Jos emme jätäkään sairastunutta yksilöä yksin, vaan rohkenemmekin pysähtyä kysymään mitä hänen sairautensa kutsuu meitä kuulemaan? Mitä tapahtuisi, jos omassa yhteisössämme sairastuneen kohdalla kohtaisimme ohittamatta kysymyksen: Miksi tämä ihminen ei voi olla terve meidän keskuudessamme?
Nämä yksilön erottamattomuutta yhteisöstään koskettavat ajatukset polveutuvat Martti Siiralan (1922-2008: psykiatri, psykoterapeutti, lääketieteen ja kirurgian tohtori sekä psykiatrian dosentti) ajatuksista. Hän oli oman aikansa kaksiteräinen miekka, johon suhtauduttiin usein hyvin kriittisesti: samalla kun hän yritti helpottaa sairaiden oloa, hän toi esiin ja kritisoi tapoja, joilla niin sanotut terveet siirtävät elämättömän elämänsä painolastin muiden kannettavaksi.
Elämättömällä elämällä hän tarkoitti elämää joka ei toteudu täytenä; ne ihmisen persoonallisuuden puolet ja minuuden ulottuvuudet, jotka eivät ole saaneet sijaa elämässä, saattavat kääntyä psyykkiseksi turhaumaksi, ahdistukseksi ja sairaudeksi (joka voi olla myös somaattista sairautta). Sairastumisen Siirala näki sijaisuutena: sen sijaan, että ihminen reagoisi (pyrkisi aktiivisesti ulos ahdingostaan), hän sairastuu. Tällöin sairastumista voidaan katsoa myös esimerkiksi mielekkäänä reaktiona epäterveeseen yhteisöön, johon ihminen ei mahdu omana, aitona, kokonaisena itsenään.
Yksilön sairastuminen voi heijastaa yhteisön ongelmia
Miten esimerkiksi psyykkinen sairastuminen (Suomessa yleisimmät sairauslomat johtuvat tuki- ja liikuntaelinvaivoista, sekä erilaisista mielenterveysongelmista) nähdään ja vastaanotetaan osana työ- tai perheyhteisöä? Onko minun oma elämännäkemykseni kapea vai niinkin laaja, että voin hyväksyä toisen sairastumisen sitä torjumatta, vähättelemättä tai häpeämättä? Vai onko lähelläni, tai itselläni, niin paljon kohtaamatonta omassa elämässäni, että kuulen(hyväksyn) itseni/yhteisöni tuomitsevan sairastuneen ajatellen hänen itse aiheuttaneen omat ongelmansa, olevan säälittävän heikko tai epäonnistunut? Voiko minun toiminnassani olla jotakin sellaista, joka ylläpitää yhteisen yhteisömme sairastumiselle altistavaa toimintaa? Kuten puhumattomuutta, vääryydeltä tai epäoikeudenmukaisuudelta silmien sulkemista oman hyväksytyksi tulemisen tarpeen kustannuksella, oman heikkouteni, tai kenties oman elämättä jääneen elämäni kieltämistä?
Erilaisten yhteisöjen hyvinvointi lienee tavoiteltu arvo itsessään, mutta ihmisten psyykkistä pahoinvointia katsoessa se joutuu kuitenkin vähintäänkin kyseenalaiseen valoon. Millaista hyvinvointia erilaisissa yhteisöissämme ylläpidetään silloin kun usea sen jäsenistä reagoi sairastumalla esim. psyykkisesti? Pitäisikö sen sijaan kysyä millaista pahoinvointia yhteisöissämme piilotellaan -ja kannatetaan se yksilöillä- sen sijaan, että sitä todella tahdottaisiin vastaanottaa ja hoitaa?
Millaisia muutoksia erilaisissa omissa yhteisöissämme tulisi tapahtua, että siinä elävät yksilöt voisivat toimia vastuullisemmin, yhteisöllisemmin, avoimemmin ja todellista hyvinvointia tukevammin? Jos emme itse sairastu, tulisiko meidän pysähtyä yhteisöissämme ilmenevän pahoinvoinnin edessä, että alkaisimme katsoa peiliin rehellisemmin ja nähdä siten myös sairastuneet kunnioittavammin ja armahtavammin? Tulisiko meidän aloittaa siitä, mitä ihmisyys on, katsomalla mitä se ainakaan ei ole: elämän hallitsijuutta, virheettömyyttä ja täydellisyyttä. Siirala on sanonut, että avoimuus sisältää aina toipumisen mahdollisuuden, mutta vaikeneminen ei koskaan . Yhteisö, joka näkee roolinsa ja osuutensa yksilön ongelmissa, mahdollistaa kokonaisvaltaisemman tervehtymisen niin, että sairastunutkin voi edelleen olla osana yhteisöä. Myös toivuttuaan. Onko oma yhteisöni sellainen tai voisiko se tulla sellaiseksi, jossa todella hyväksytään sen jokaisen yksilön erillisyys ja tarvitsevuus yhtä aikaa?
Marjo Juutilainen
”Marjo on Ihminen tavattavissa -terapeuttiharjoittelija ja terveydenhuollon ammattilainen, joka pyrkii kirjoittamalla jäsentämään ihmisyyttä ja sen monia puolia.”
”Marjo on myös aivan ihana ihminen” Toim. huom.!