Tämän kaiken vallitsevan keskellä olen ajatellut paljon rohkeutta. Voiko kuka tahansa olla rohkea? Mitä rohkeus minulle tarkoittaa? Tarkoittaako rohkeana oleminen sitä, että ei pelkää? Koronavirus on saanut meidät kaikki, tai ainakin suurimman osan meistä miettimään elämää, sen rajallisuutta ja haurautta. Varmasti meistä moni myös pelkää. Terveyden, läheisten, oman toimeentulon puolesta. Se tavallinen, jota me vielä kuukausi sitten elimme, sitä ei enää ole. Tulevaisuus, jota odotimme, on muuttunut toisenlaiseksi.
Kuolema on tullut lähelle, osaksi arkea, jokapäiväisiin lööppeihin. Kohuotsikoita viljellään mediassa ja välillä on vaikea ottaa sitä kaikkea vastaan rauhallisena. Maassa, jossa olemme tottuneet kulkemaan vapaasti, onkin nyt voimassa rajoituksia, jotka ovat muuttaneet fyysisen elintilamme minimiin entisestä. Yhteydet muihin on nyt tekniikan varassa, ihmisyys on tavoitettava puhelimen ruudulta, on keksittävä keinot kaipauksen yli kulkemiseen. Jokainen meistä kaipaa fyysistä läheisyyttä, kosketusta, halausta, syliä. Sitä, että saa tuntea toisen. Tämä aika vie sen yksineläjältä. On löydettävä uusi tie yhteyteen.
Mitä meillä on kaiken tämän jälkeen? Minä uskon, että meillä on ihan uudenlainen arki. Uusia tapoja tehdä työtä luontoa säästäen, innovaatioita, joita ei olisi syntynyt ilman pandemian aiheuttamaa pakkoa. Meillä on myös ihan uudenlaiset haasteet talouden nousuun saattamisessa, työpaikkojen luomisessa, niin paljossa muussa mistä emme vielä edes tiedä ennen kuin kaikki tämä on ohi.
Minä uskon, että meillä on myös ihan uudenlainen kosketus ihmisyyteen. Hätä ja pelko aktivoi ihmisen puolustusmekanismeja mutta se myös riisuu meitä. Aika, kalenterin tyhjyys, jokapäiväisen kiireen loppuminen, niiden kuuluisien ruuhkavuosien hiljentyminen. Hiljaisuus riisuu ihmisen, jos siihen suostuu, se kuljettaa jonnekin mikä on tähän asti ollut ehkä piilossa kaiken sen alla mitä on pitänyt saada aikaan. Se jos joku on minulle rohkeutta. Uskaltaa pysähtyä siihen mikä on. Pysähtyä ja luottaa. Uskaltaa pelosta huolimatta.
Sillä vaikka minä kuinka yrittäisin, elämä ei suostu hallittavaksi. Ei minun, ei sinun, ei kenenkään muun. Tänään minä voin kulkea vain tämän päivän matkan, ottaa vastaan sen, mitä tämä päivä tuo tullessaan. Huominen on mysteeri, josta meistä kenelläkään ei ole varmuutta. Mutta me voimme ottaa sen vastaan rohkeudella. Yhdessä me voimme uskaltaa pelosta huolimatta.
Essi Sivula
Kirjoittaja on perheyrityksen omistaja ja hallituksen puheenjohtaja sekä osakkaana Suomen Työyhteisöterapeutit Oy:ssä.